tiistai 15. tammikuuta 2013

PAATOSTA

                      Olisi PALJON helpompaa olla terveysliikkuja, tavan kuntoilija tai satunnais hölkkääjä. Mutta kun en oo!!! Olen ERITTÄIN TAVOITTEELLISESTI harjoitteleva kuntoilija. Ja siinä on vinha ero. Enkä aio olla tällä vaativalla polulla yhtään sen kauempaa kuin miltä tuntuu. Yhtä-aikaa tämä antaa ja vaatii paljon. Pääsääntöisesti tämä on "kivaa hubaa", kuten tuli tuossa taannoin heitettyä. Välillä tässä kuitenkin joutuu melkoisen tiukille, kuten on TARKOITUSKIN.

                   Mikäli tämä harrastukseni - jota se on, vaikka tämä taitaa joistakin näyttää jopa itsensä teurastukselta - loppuisi huomenna vaikka vakavaan polvivammaan tai muuhun vammaan, kyllästymiseen lenkuroiden paahtamiseen tai jostain muusta syystä johtuen voisin katsoa taakseni ERITTÄIN TYYTYVÄISENÄ. Syy siihen on joka päiväisessä tekemisessäni tässä ajoin raastavassa harrastuksessani. Reenaan niin paljon, kovaa, rohkeasti, mitään pelkäämättä, kirjoja kumartamatta tai ketään kuuntelematta kuin se kehon ja elmistön viestien, sekä perheen ja työn aikataulujen sallimissa rajoissa on mahdollista. Olisi PALJON vaikeampi lopettaa TAVOITTEELLINEN harjoittelu, jos ei olisi yrittänyt ja antanut IHAN KAIKKEA. Nyt esim. se, mitä saavutin Joensuussa marraskuussa 2012 täyttää jo pelkästään helposti nälkäni sitten, kun alan katsomaan näitä asioita peruutuspeilistä. Katsotaan saanko lisää muisteltavaa tänä vuonna.

                  En hae tästä harrastuksesta TÄSSÄ MUODOSSA mitään elämän mittaista "harrastusta". Joka niin luuleepi on hakoteillä. Etsin reenaamalla äärirajoilla OMIA RAJOJANI. Olen sitä mieltä, että mikäli haluat nähdä OIKEASTI rajasi, on sinun myös kolisteltava ja rymisteltävä niitä. Aitaa on kaaduttava, tuskan porteilla on käytävä ja hämäränkin rajamailla liikuttava. Siis 5-20% harjoittelusta. Aina on MINUNKIN mielestä oltava n.80% helppo aerobista harjoittelua kokonaismäärästä. Ehkä se voi hetkellisesti esim. kk-jaksolla olla esimerkiksi 70-30-suhteella, mutta ei pitkää aikaa. Sen verran kuitenkin olen OSTANUT näitä perkeleen suosituksia. Perkeleen siksi, että jokainen lukemani kirja tai pidempi kirjoitus on jättänyt minulle kuvan, että on edettävä MALTILLA. Missä on USKALLUS ja ROHKEUS.

                 Mikä on oikeasti paras tapa katsoa rajasi? Onko se edetä professorin kaltaisesti 10-vuoden periodi, jossa sinua se palkinto, hedelmä odottaa tuloasi??? Vai vedätkö suosituksista välittämättä OMAA KEHOASI kuunnellen treeniä niin kovaa kuin se SINUSTA tuntuu oikealta. Yhtä lailla molemmissa tavoissa saatat kohdata vammoja ja sairastumisia. Mutta oletko tyytyväinen kliinisen 10-vuoden urakkasi jälkeen? Voitko välttyä sisäiseltä kysymykseltä: -"Olisinko voinut yrittää enemmän"? ET VOI!!!! Siksi olenkin tätä mieltä mitä olen, ja mikä näkyy harjoittelusani. En jätä yhtään KANTOA ja KIVEÄ kääntämättä. Tämä voi mennä aivan vitulleen, mutta sekös ei haittaa, mutta se haittais, jos en yrittäis.

                 Nykyinen kova satsaukseni on pois eniten omilta muilta intohimoni kohteilta. Kaikkea ei ehdi. Sitten, kun kyllästyn paahtaan satalasissa treeniä ja siirryn "vain" nauttimaan liikkumisesta, askeleista, luonnon äänistä, ilman tavoitteita, ehdin taas keskittyä enemmän mm. NHL:n seuraamiseen. Edustan sitä ihmisryhmää, jolta ei elämästä sisältö lopu, vaikka siitä poistuis mikä tahansa asia. Se voi kuulostaa julmalta, mutta samalla siinä on paljon myös realismia. Olen toiminut hoitajana yli 13-vuotta ja olen nähnyt mm. lukuisia kertoja kuinka perusterve ihminen näkee loppunsa viikossa vakavan sairauden iskiessä vasten kasvoja.

                  ELÄKÄÄ TÄYSILLÄ, USKALTAKAA!!!

                 Ps. Tähän paatokseen sain "lentävän lähdön". Heräsin klo.14.30. Toinen yöhugi on takana. Vielä yksi edessä. Pari päivää sitten kohtaamani PIRULLISEN kovat krampit tuntuvat vieläkin poikkeusolona takareisissä. Natustelen aamupalaa, juon kahvia, juon vettä, nappaan merisuolaa. Istun lattialla. Venyttelen varovaisesti puoliska tunnin. Vituttaa. Joskus kuulkaa kaikkia vituttaa, niin minuakin. En edes tiiä miksi, mutta näin. Murphyn laki toimii usein fiiliksissä. Piilaritkaan ei suostuneet menemään silmään. SAATANA!!! ...vaimo heräsi. Sanoin, ettei tänään onnistu mikään. Hain tytön hoidosta. Elämän iloja. Piilaritkin meni päähän. Vähän hymyilyttikin jo. Lähdin paahtaan lenkuraa. Kiihtyvää, ajattelin. Jaloissa painoi neljän edellisen päivän rasitukset. Olihan siellä pari pidempääkin lenkuraa seassa. Otin korville Mp3:set pitkän-pitkän ajan jälkeen. Tunsin, että ehkä tänään tarvin kaiken avun. Vitutti juosta. Aina ei maistu. 5km vedin kiihtyvää ja sitten lähes joka toisen kilsan kovaa ja kevyttä. Lyhensinkin harjoitusta 90minuutista 63minuuttiin. (<<-paina oikeasta yläkulmasta Wiev in Metric niin näet min/km, mailejen sijaan). Siitä saan vielä kuulla. Minulla on norsun muisti. Rankaisen siitä vielä itseäni, huumorilla. LIHR = Lahjattomat, Ihtiään, Huumorilla, Rankaisee. Matka jatkuu. Ehkä huomenna lepään tai nitkutan kevyttä Pk:ta. Kaiken a ja o on JATKUVUUS.



Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 15.1.2013

5 kommenttia:

  1. Suomen kestävyysjuoksun historia on täynnä arvokisoihin liian kovaa ja liikaa harjoitelleita mitalittomia urheilijoita.
    Toisaalta lasten liikkumattomuuden takia valmiudet kestää tavoitteellista ja huipulle tähtäävää harjoittelua ovat monilla kehnot.

    Onni kuvaa kirjoituksessaan hyvin tunnetiloja talviharjoittelun tuoksinnassa - aurinko ei paista ja shortseissa ei tarkene.

    Jokatapauksessa harjoittelusta tulisi pääpiirteittäin nauttia - tavoitteiden koventuessa leikkikin kovenee.

    Tasapaino itsensä kanssa on lopulta tärkeintä.

    Positiivista roikkumista ! (koukussa)

    VastaaPoista
  2. Näin -24C suoritetun ylityö- ja yövuorokoomalenkkeilyn jälkeen pitää sanoa notta, I FEEL YOU! Periksi ei kuitenkaan saa antaa, vaikka joskus voi pikkaasen löysätäkin, eiks jee? ;)

    VastaaPoista
  3. Kiitos hauskoista(kin) kommenteista. :)

    Tärkeintä on todella tuntea itsensä ja vielä tärkeämpää tunnistaa omat tunnetilat ja USKALTAA päästä ne ulos. Niin hyvät kuin huonotkin. Niin pysyy paremmin tasapainossa.

    *Harjoittelu on (ainakin minulle) n.95% kivaa hubaa.

    *n.80-90% harjoittelustani on aerobista, eli kevyttä tai erittäin kevyttä harjoittelua. Ehkä 0-1,5% noista harjoituksista koskaan tympäisee.

    * n.10-20% harjoittelustani on kovatehoista tai erittäin kovatehoista harjoittelua. Suurin osa nuistakin harjoituksista on lähinnä mukavaa vaihtelua kevyen lätkyttelyn sekaan. Joskus, yleensä kun olen väsynyt tai/ja lihakseni tai/ja kehoni on väsynyt, saattaa suoli pitkällä paahtaminen jopa vituttaa. Mutta vain 3-5% kaikista kovatehoisista harjoituksista.

    Toivottavasti suurin osa nauttii juoksuharrastuksesta yhtä paljon kuin minä tai edes lähimainkaan. Tämä antaa niin paljon!!!

    Ps. Hyvä Munkkitossu. Samaa keliä tarjolla aamulla, kun könyän tielle aamupostipatejen kanssa yhtä-aikaa.

    VastaaPoista
  4. tää alkaa muistuttaa erään toisen juoksijan blogia....:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. WAU-Wau-Wau!!! Olen erittäin otettu, jos tämä kirjoitteluni muistuttaa edes promilenkaan verran jonkin JUOKSIJAN blogia. Itse lasken itseni lähinnä koomiseksi räpistelijäksi ja/tai kylähulluksi - ehkä sillä tavoin jossain määrin tietenkin ihmisten hauskuuttajaksi...ehkä...
      Kenties tänä vuonna (v.2013) minut valitaan vuoden pellenä - vuoden liikuttuneen sijaan. :=)
      Ps. Positiivista on lisäksi aina se, että blogi puhututtaa. Kiitos tästä ja monien muidenkin kommenteista. Vuoropuhelu on rikkautta - lainatakseni erästä JUOKSIJAA.

      Poista