maanantai 25. syyskuuta 2017

PUF MITÄ SE OLI?

(Aikaisemmin kirjoitettua: minun kisablogi - dnf)

                    Kirjoitin viimeksi "ultrajuoksun ymmärrys" otsakkeella lajin syvimmän olemuksen kulmasta. Nyt voisin hieman kirjoittaa miltä tuntui meininki Suomen pisimmässä polkujuoksukisassa, jossa kukaan ei nähnyt maalia.

                     Viisi varista istui aidalla, silivati seilaa, silivati seilaa... Oikeastaan kolme meistä lähti tosissaan yrittämään "finisher lippistä" jota tarjottiin maaliin pääsystä palkinnoksi. Lippalakit jäävät pölyttymään kaappiini ja odottamaan kyvykkäämpiä yrityksiä.

                     Aika monelle tuo 57km reitti on melkoinen mysteeri ylipäänsä. Minkälainen se on ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Ensimmäinen 18km on pääosin ok. polkua, myötämaavoittoista. Toki Pesänevan ylitys ja pientä teknistä kosteikkoa siellä täällä, mutta pääosin juostavaa polkua. Väli 18-30km on niin sanotun reitin takaosan sydän ja helvetti samaan aikaan. Monella on sinne viha-rakkaus-suhde. Se on kuin syvä kuilu jossa on kultaa, mutta paljon rottia. Siellä käynyt on voittaja, mutta ei ilman hintaa. Siellä on myös kaikki hirvikärpäset joihin saattaa tiikeribalsami tehota. Toisena vaihtoehtona, että villisiat innostuvat hajusta ja saat seuraa. Myös hirvillä on syksyllä kiima-aika. Kaikki saman 12km sisällä. Kuka kaipaa vielä tivolia?

                     Väli 30-43km on mukavaa alustaa pääosin, mutta mukana on myös muutama yllätysnaru, jossa vauhti laskee ja on aikaa nostella housuja.  Viimeinen 14km on vastamaavoittoista ja osuus alkaa suolla ja se jatkuu suomaisena aina Lahnajärventielle saakka, aina parin kilsan verran. Loppu 12km on kangasmaata joo, mutta ahteria voi painaa alaspäin jo koettu 45km matka.

                    Tämä kaikki kertaa kolme oli Pyssymäki Ultra Festivaleeilla juhlan menu. Kukaan ei selvinnyt maaliin. Kaksi selvisi kaksi kertaa läpi koko tivolin. Itse jäin viiden kilsan päähän toisen kierroksen lopusta avaruuslakanan alle. Juuri sen vuoksi kisan konsepti on kiehtova. Maaliin pääsy on kaikkea muuta kuin itsestään selvyys. Tämä opettaa myös ultarjuoksun syvintä ominaisuutta, kärsivällisyyttä. Pikavoittoja ei ole tarjolla. On harjoiteltava kärsivällisesti ja pitkäjänteisesti, jotta voi saavuttaa jotain suurta. Näinhän se on elämässäkin - ainakin pitäisi olla.

                   Jokaisella kierroksella tarjottiin noin 17 ja 40 kilometrin kohdalla neste -ja energia huoltoa ja sosiaalista kontaktia, sekä kannustusta. Kaikesta muusta piti selvitä itse. Ei ihan "Non Support", mutta kisan hengen mukaista. Yhdeksän hengen talkooporukasta lähes kaikki olivat koko ajan paikalla joka paikassa! Kannustajia ja fasiliteetit kisakeskuksessa tasoa huiput. Kisaa edelsi esipuhe, jonka Veijo Mursu oli valmis lausumaan tarvittaessa vaikka Ranskan kielellä. Uskomatonta, ja kaikki tämä Nivalan Pyssymäellä. Tehtiin historiaa. Suomen pisin polkujuoksukisa.

                   Matkan varrella oli sammakoita, hirviä, hirvikärpäsiä, hämähäkin seittejä, metsälintuja ja mikä hienointa, varmaan ainakin sadan kurjen konsertti pesänevalla myöhään lauantai-iltana. Emme etukäteen tieneet mitä tiketti piti sisällään. Tässä oli enempi kuin paljon bonusta. 

                   Loppuun. Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka sinne. Tärkeintä ei ole tulos vaan matka sinne. Kukaan ei päässyt tällä kertaa päämäärään, saatika tulokseen, mutta matka sitä kohti oli ikimuistoinen kaikille läsnä-olleille ja siitä kuulleille. Lopulta tämä kaikki on meillä verissä - Suomen kansalaisilla, jotka lauantai-iltaisin tarkistavat tiistaina veikatun loton. Olemme sinnikästä kansaa. Menemme aina kohti seuraavaa lauantaita.

Onni Vähäaho, Nivalassa 25.9.2017

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti